Nothing and everything at OM beach

InstagramCapture_4d79cbca-080d-47ee-812a-7cc74295c5a6

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Gokarnan paratiisi

InstagramCapture_467e8bed-2bbc-4383-a574-7d3590ba7858

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

The Real thing.

The Real Guru

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Riippumattojen Gokarna ja feikkigurujen Goa

Mysoren jälkeen kaipuu rannalle voitti, ja lähdin Gokarnan rannoille Goan eteläpuolelle. Kuulin mestan olevan paljon rauhaisampi mitä Goa, ja riippumattoelämän maustama. Ironisesti, tatuointini siivitti taas tietäni ja OM beachistä tuli siis uusi tukiasemani. Mysoresta mukaan lähti Intian pro-reissaaja, porilainen frendi, jolla oli kokemusta niiltä kulmilta. Sangam-niminen mesta meitä siellä odotteli parin vapaan huoneen kera, kun heillä tapana ei ole varata huoneita etukäteen. Bungalowit oli ihan tajuttoman puutarhan ympäröimänä, kauniita kukkia ja pieniä polkuja banaanipuiden ympäröimänä, riippumattoja joka puussa. Paikka oli todella Shanti, tiesin heti että tänne jämähdetään nyt hetkeksi. Gokarnassa on useampia rantoja, pääranta Gokarna beach, OM beach, Kuddle Beach, Half Moon sekä Paradise beach. Täällä aika pysähtyi. Päivät kului täysin ollessa. Joka aamu sai herätä ajatukseen, että tänään ei ole mitään to do-listalla. Jos riippumatto tuntui supermukavalta, kuten se useimmiten tuntui, siitä sai nauttia koko päivän. Oppina tässä olikin antaa itsellensä luvan olla tekemättä yhtään mitään, ilman huonoa omaatuntoa. Kun äkkiseltään oma mieli alkaa värittää ajatuksia siitä, miten laiska olen, ja miksen tee mitään hyödyllistä. Mutta se nyt on taas tämän meidän oman mielemme jekkuja, ihmissielu kun on täysin täydellinen sellaisenaan.

Kuddle beachiltä löysin astanga-opettajan, ainoan nurkilla, joka oli Sharathin oppilas. Ashtanga-maailmassa kun löytyy nykyään kaikennäköistä opettajaa, ja nyt kun aikani Sharathin kanssa vahvisti, että haluan seurata hänen isoisänsä linjaa, tämä kanadalainen Sarah sai siis ottaa mut oppiinsa. Hienona vastapainona Sharathin opit minun egolle, saivat seurakseen Sarahin täydellisen huomion fyysiseen puoleen. Myös Mysoren energia vei mut äärirajoille kroppani suhteen ja alaselkäni alkoi oireilemaan viimeisen vkon aikana Mysoressa. Sarah tiesi täysin mistä puhuin kuvaillessani oireita, ja mitä ilmeisemmin minun S1-nivel on yliliikkuva. Tästä kärsii useampikin tyyppi, ja mm. iskias-tyylinen hermosärky pakaraan/takareisiin on yleinen, mistä siis minäkin kärsin. Sarah on itse saman ongelman uhri, ja neuvoi minua keskittymään enemmän astangan kakkossarjaan, koska liialliset eteentaivutukset vaan pahensivat oireita. Ja vko hänen kanssaan teki ihmeitä, ja oireet katosivat miltei kokonaan sekä taaksetaivutusten ylösnousu helpottui huomattavasti. Upea opettaja. Joka aamu siis käppäilin runsaan vkon toiselta rannalta toiselle joogatunnille. Ensimmäisenä aamuna noin puolen tunnin reippailu taittui ilman kenkiä, kun biitsillä rakastin olla avojaloin. Ihana kivikkoinen polku upeine maisemineen oli aamusaikaan ihana, mutta kun tapanani on olla usein ajattelematta hetkeäkään pidemmälle, mieleeni ei tullut, että siinä lähemmäs puolta päivää, kun käppäilen takaisin omalle rannalleni…se kivikko on pikkasen lämmin auringon porotettua siihen koko aamun. Tuli siinä sitten kirottua, itkettyä, huudettua ja kaikkea mahdollista, kun kivet polttivat jalkapohjani tulipunaisiksi parin päivän ajaksi. Ajatukset keskellä sitä polkua, (keskellä ei mitään) mitkä sai mut jaksamaan, oli ajatukset ihmisistä ilman kenkiä vaikkapa Afrikan nurkilla. Okei, okei, varmaan niillä on kokemusta ja ei ole niin tyhmiä kuin mä, että lähtee puolen päivän aikaan 40asteen helteessä käveleen kivikolle…Siinäkin mielen kanssa tuli vähän painittua, jotta siitä suoriutui. I learned my lesson, thank you life again.

Gokarnan kuukausi oli upeiden tyyppien seurassa mahtava, ja aika silti kului kun siivillä, vaikka mitään ei juuri tehnytkään. Joidenkin ihmisten kanssa, sitä on helpompaa olla ittensä ja muiden kanssa. Näistä ihmisistä kannattaa pitää kiinni, oli ne mistä päin maailmaa tahansa. Illalla aina porukka kokoontui vakiopaikalle tsiigaamaan auringonlaskua, päivisin uitiin delfiinien kanssa (noh, realistisesti 2 kertaa kuukauden aikana, heh), välillä käytiin ihanan chillissä pikkuruisessa Gokarnan kaupungissa shoppailemassa tarpeellisuuksia, kuten isoja vesikanistereita, wc-paperia, hyttysmyrkkyjä, manteleita ja pähkinöitä. Muuten kaikki tarpeellinen oli Sangamissa tarjolla. Sangamin pääjehu Suresh vei nallekarhumaisella ja rauhaisalla olemukselleen mun sydämen. Niin hyvätuulinen mies, että toista sai hakea. Joka kerta ison hymyn saattelemana sai kävellä huoneeseen nähtyään Sureshin. Miehet todellisella rauhalla ja itsevarmuudella maustettuna, niissä on sitä jotain. Enkä nyt puhu egon pönkittäjistä, jotka luulevat hyvän itsetunnon olevan sitä, että tykkää peilikuvastaan. Lisää Suresheja maailmaan kiitos.

Shivaratri-juhla otti paikkansa Gokarnan kaupungissa, ja tämä tapahtuma oli Shivan juhla, aika jolloin Shiva nai Parvati-jumalattaren. Uskonnolliset juhlat Intiassa on jotain, mitä pitää kokea, mutta jotain missä pitää myös olla suurten väkijoukkojen takia varuillaan. Juhlaan kuului paastoamista, mantrojen chanttaamista (laulamista) ja muita rituaaleja. Gokarnassa rakennettiin useita vkoja eräänlaista isoa rakennelmaa Shivalle pyörien päälle, jota sitten vedettiin pitkin katuja useiden satojen miesvoimien avulla. Viime vuonna rakennelmasta hajosi yksi pyörä, ja yli 10-metrinen hökötys kaatui ihmisjoukkoon. Hindujen mielestä uskon takia kuoleminen on oikeastaan kunnia, siksi usein nämä uskonnolliset juhlat voivat lähteä käsistä. Fiilis juhlassa rummutusten, huutamisen ja väkimäärän takia sai adrenaliinit virtaamaan varmaan jokaisen kropassa. Upea elämys!

Gokarnan jälkeen suuntasin Goalle, vain ja ainoastaan yhden retriitin takia. Olen aikaisemmin ollut Goalla, ja tiesin tavallaan mitä minua siellä odottaa. Huikea biletysmesta, ja tänä päivänä tuo biletys ei minua juurikaan houkuttele. Noh, tästä retriitistä kuulin jo Mysoressa ja se herätti mielenkiintoni heti. Oshon Mystic Rose-retriitti piti sisällään viikon verran naurujoogaa (3tuntia päivässä), toisen viikon itkemistä (3tuntia päivässä) ja kolmannella viikolla ollaan hiljaa Vipassana-tyyliin. Katselin alkuperäistä retriittiä Punen kaupungissa Oshon meditaatiokeskuksessa, mutta hinnat olivat yli 1000e:n luokkaa. Sain selville, että retriittejä järjestetään muuallakin, lahjoitus-periaatteella. Ja lähin oli siis Goan Arambolissa. Päivän naurujen/itkujen lisäksi ensimmäiset 10pvää sisälti detox-ohjelman hardcore-tyyliin suolihuuhtelulla ja ruokavalion fixaamisella, herätys aamuneljältä kundaliiniharjoituksiin ja meditaatioon sekä useita tunteja meditaatiota muutenkin päivittäin. Itse suljin puhelimen (tai eipä tarvinnut, kun universumi järjesti sen sulkemalla liittymäni 3kk:n jälkeen) ja pistin itseni muutenkin nettipimentoon, mikä tuki sisäänkääntymisen prosessia mukavasti. Retriitillä pyrittiin muutenkin olemaan pääsääntöisesti hiljaa, jotta mielen havainnoiminen helpottuisi, eikä sekoittuisi niin paljon muiden ihmisten prosesseihin ja energioihin.

Retriitin alkutekijöissä kyseenalaistin heti Svamin, hepun joka piti retriittiä. En juurikaan ketään purematta niele elämässäni, ja varsinkaan kun kyse on ns. henkisestä opettajasta, kenen ashramiin olen mennyt. Ja jollain tavalla, en tuntenut hänen energiassaan juurikaan mitään ihmeellistä. Annoin uuden mahdollisuuden, sekä toisen, ja kolmannen….mutta ei. En ollut vakuuttunut. Ymmärsinkin, ettei retriitillä ollut kyse hänestä. Vaan minusta ja meditaatiosta. Minä itse tein retriittikokemukseni, ei hän. Hän oli miltei puolet retriitin ajasta muualla, ja jätti pari tyttöä vetämään päivittäiset meditaatiot sekä harjoitukset. Opein oikeastaan heiltä, enemmän kuin itse Svamilta ja meidän retriitti oli todellinen feminiinisen energian kylpy; muutama mies oli retriitillä, loput naisia, vaikkakin osallistujamäärä oli todella pieni, low-seasonin alkaessa. Nauruviikko oli todella haasteellinen myös fyysisesti, koska naurua oli teeskenneltävä keskipäivällä siinä miltei 40 asteen helteessä, jotta vaadittava energian vapautuminen tapahtuisi. En varmaan ole elämässäni hikoillut niin paljon, kun tuon viikon aikana. Vapautui energiaa kyllä, mutta myös hikeä 😀 Viimeisinä naurupäivinä sitä oikein jo odotti, koska on itkemisen vuoro…Itkeminen oli ihmeen helppoa ainakin minulle. Kävin läpi menneitä sekä pelkojani, mutta ero nauramisen ja itkemisen välillä oli se, että itkemiseen vaadittiin aina mieltä mukaan, nauraminen oli tapahduttava lähinnä ilman mieltä, vaan nauramisen ilosta 🙂 Nämä molemmat tekniikat vapauttavat huomattavasti energiaa varsinkin alemmista chakroista/energiakeskuksista; koska ihmiset ovat useasti elämässään pidättäneet itkua sekä naurua, jotka ovat myöhemmin ”kerääntyneet” chakroihin negatiiviseksi painolastiksi. Yleensä itku- sekä naurusessioiden jälkeen, olo oli kuin uudestisyntynyt. Huomattavasti kevyempi. Nämä viikot olisi pitänyt kruunata perinteisesti hiljaisella vipassana-meditaatiolla, mikä edesauttaisi mielemme tarkkailua ja hiljentymistä näiden voimakkaiden harjoitusten jälkeen, mutta valitettavasti tämä Svami halusi kokeilla jotain muuta. Viimeiset 8pvää palvoimme hindujumalattaria chanttaamalla (toistamalla) mantroja jopa 13tuntia päivässä. Tämä oli todella ristiriitaista, koska Osho ei perustanut mihinkään uskontoon ja muutenkin mielestäni oli väärin, tarjota tiettyä retriittiä ja sitten toteuttaa jotain ihan muuta. Noh, mutta siinäpähän sitten chantattiin. Ja istuttiin 6tuntia putkeen, ilman taukoja. Svami halusi meidät äärirajoille; ja onnistui. Rajat kohdatessaan, niitä tuupattiin aina vähän pidemmälle. Äärirajoille laitettiin välillä myös ruokailujen ja muiden järjestelyjen suhteen; useasti mietein, että nyt kyllä testataan egoa vetämällä pienimmätkin odotukset hornan tuuttiin, mutta toisaalta, johonkin se raja on vedettävä. Yhdenkin kerran olimme 26tuntia syömättä, -ei, ei ollut kyse paastosta, vaan siitä, ettei ollut ruokaa. Puitteetkin laittoi kyllä matalaksi; nukuimme avoimassa Buddha-hallissa hyttysverkon kera; seuranamme koiria, apinoita, käärmeitä, rottia ja perkeleesti muurahaisia. Mutta siihen kyllä tottui, tai ainakin näillä unenlahjoilla. Tulipan taas käytyä epämukavuusalueella, ja opittua. Paljon. Joten taas sai kiittää elämää, heti kun pääsi kiukkunsa yli. Hymyillen kiitin jopa Svamia lopuksi; vaikkakin hänen opetuksensa vaihtelivat milloin mitenkin, paljon oli hengitysharjoituksia ja meditaatiotekniikoita mitkä hän selvästikin veti hatusta. Mielestäni vastuutonta, koska mielen harjoittaminen ei todellakaan ole leikin asia (varsinkaan hengitysharjoitukset), koska ikinä ei tiedä missä kunnossa kenenkin psyyke on. Mutta kun kyse on kuitenkin Intiasta ja varsinkin Goasta, täällä näitä wannabe-guruja löytyy varmaan useaan lähtöön, ja seuraajia heillekin. Jokaiselle jotain opittavaa, kuten minullekin.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Kiitos Äiti Intia sekä elämä.

Uusi sivu elämässäni. Tyhjyyttään ja puhtauttaan ammottava valkoinen sivu, ilman mitään velvoitteita ja odotuksia. Mieli pyrkii jatkuvasti haastamaan hetkessä olemisen ihanuuden, kehitellen alitajuisestikin odotuksia ja mielenkerrostumia, jotka pelkojen ja odotusten siivittäminä pyrkii viemään minua murehtimaan huomista tai märehtimään eilistä. Suuret muutokset vaikkakin kuinka varmoilta tuntuivat, toi paljon tunteita pintaan ja haastavaksi läsnäolon. Ennen lähtöäni Intiaan koin aika ajoin ajelehtivani taas hieman jalat irti maasta ja muiden energioissa, ongelmissa, suruissa, iloissa ja milloin missäkin. Vähemmän omissa energioissa, ehkäpä tulevat muutokset tuntui helpommalta kohdata pikkaisen ummikkona ja osittain ”muualla”. Ensimmäisenä siis minulla oli edessä itseeni ankkuroituminen, kääntyminen sisäänpäin ja pääsy Mysoreen astangajoogan juurille KPJAYI:n shalaan harjoittelemaan oli kuin universumin lahja minulle, taas. Joulukuuksi opiskelijoita sinne oli hakenut kuulemma yli 5000 ja Sharathille käsittääkseni pääsi n.400. Kiitollisuus näiden muutaman vuoden aikana on jatkanut kasvamistaan. Astangajoogan perinteisen loppumantran lisäksi harjoituksen jälkeen joka päivä kiitän. Kiitän itseäni, kiitän universumia, kiitän korkeinta ja nykyään kiitän myös opettajiani (tämä kattaa oikeastaan kaikki ihmissuhteet).

Kaksi kuukautta kun katson taaksepäin, tuntuu että on kulunut valovuosia. Ensimmäinen kuukausi meni puhdistautuessa, erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita rämpien. Yleensä peruskunto matkatessa minulla on hyvä, mutta Mysoren taika vetää kyllä matalaksi. Pari flunssaa ja pari vatsatautia. Henkisellä puolella vuoristorataa, itkupotkuraivareista puhtaisiin rakkaus- ja ilonpuuskiin. Ihmissuhteet, suhde Sharathin kanssa ja opiskelu Shalassa veti kyllä melkein joogamatonkin alta. Miten paljon sitä tapasikaan erilaisia ihmisiä, miten paljon juurikin ne ärsyttävimmät tyypit tulivat siihen nokan eteen juurikin muistuttamaan niistä omista puolista, mitä on edelleen vaikea niellä. Mutta juurikin heistä kaikista kiitollisin saa olla, heiltä sitä isoimmat opit saamme. Miten sitä opeinkaan kurinalaisuutta herätessäni 2.45. harjoittelemaan ennen aamuneljää, kärsivällisyyttä odottaessani joka päivä vuoroani shalan puolelle useinkin yli tunnin, nöyryyttä päästäessäni irti odotuksistani ja egoni haluista Sharathin näyttäessä kaapin paikan. Ja sitten opein miten paljon päivittäinen harjoitus tuo enemmän, kuin 2-3-4 krt/vkossa tehty asanaharjoitus. Päivittäinen harjoitus (tarkoittaen siis 6krt/vkossa poislukien kuupäivät, sekä lady’s holiday) ei anna tilaa mielen tekosyille. Oli olo mikä oli, se olo on kohdattava matolla. Päivittäisen harjoituksen kautta oppii lempeyttä itseään kohtaan; ei joka päivä pysty vetämään täyttä harjoitusta; on luovuttava siinäkin hetkessä odotuksista ja oltava täysin hetkessä, kuunnellen itseään. Se on kuin sisäiseen peiliin katsominen päivittäin…vähän kuin parisuhde. Heh.

Mysoren magia on kyllä jotakin, mutta tosin aika paljolti länsimaalaista magiaa. Paikka on niin keskittynyt länsimaalaisten joogien hyysäämiseen, että sen aisti joka puolella. Tarjonnan on vastattava kysyntään; superfoodeja löytyi useammasta kaupasta, intialaisista hinnoista ei tietoakaan; ravintolat hehkuttivat orgaanisia ruokia. Useamman kerran hymähdin kyllä näille orgaanisille rafloille. Kysympä vaan, että mikä virasto tosiaan Intiassa valvoo näiden orgaanisten ravintoloiden toimintaa. Helppo keino repiä rahaa länkkäreiltä, mitä luultavammin kuka tahansa pystyy täppäämään ovellensa lapun ”organic food”. Huoneiden vuokrat ovat toki halpoja meidän silmissä, mutta kuulemma useiden vuosien aikana nousseet runsaasti. Paikallisilla ei mitä luultavammin ole asiaa ”joogien vuokrakämppiin”, ainakaan hinnan puolesta. Itse maksoin vuokraa n. 180e/kk, mutta euron kurssi koki aika notkahduksen Mysore-aikanani; saapuessani euro oli 78 rupiaa, lähtiessäni 66 rupiaa. Noh, mutta myös ensimmäinen kerta kohteessa on aina myös se, mikä syö enemmän rahaa. Mysore oli ihanan rauhaisa, vihertävä ja kaunis lähiö, mikä oli todella hyvä startti Intian matkalleni. Toisena kuukautena vuokrasin skootterin, mitä oli kiva päristellä Gokulamin lähiössä, mutta ihan keskustaan en vielä uskaltanut sen kanssa lähteä. Homma kun on se, että Intian liikenne tuntuu vaativan niin vahvan läsnäolon ja henkisesti kehittyneen ihmisen, jotta pysyy ehjänä. Ja tottuneena Suomen liikenteeseen; missä KAIKKI noudattaa sääntöjä, ihmiset ajavat Suomen liikenteessa odotusten mukaan, ja kun joku tekee jotain odottamatonta; pelti rytisee. Siksi ajaessa Suomessa on mahdollista puhua kännykkään, polttaa tupakkaa, rämplätä musiikkivehkeitä tai mitä vaan. Intiassa tämä johtaa mitä luultavammin kuolemaan. Kunnei liikennesääntöjä KUKAAN noudata, koko ajan on pakko elää hetkessä ja havainnoida mitä kukakin tekee ja mistä minä pääsen eteenpäin. Sanomattakaan kun tiellä on lehmiä, kameleita, koiria, fillareita, riksoja, mitä ihmeellisimpiä kuljetusvälineita ja oikeastaan ihan mitä vaan voit keksiä. Ja silti kukaan ei hermostu täällä liikenteessä, koska kenelläkään ei ole mitään odotuksia. Heikkohermoisimpia kuskiystäviäni (you know who you are) suosittelenkin antamaan ajatuksen tälle. Tåä mentaliteettihan siis käsittää muunkin kuin liikenteen Suomessa, sekä Intiassa. Lisää jos haluatte tietää Mysoren tunnelmista kannattaa lukaista Satu Rommin: Monsuunimantroja. Tämä oli ainoa käsinkosketeltava joululahjani tänä vuonna; mutta sitäkin arvokkaampi, kiitos Satu!

Miten mahtavia ihmisiä kohtasinkaan Mysoressa; kunhan löysin paikkani siellä. Ensimmäisenä kuukautena, tuli normaalia enemmän tavattua ihmisiä ja tutustuttua Gokulamin vibaan. Harjoitus itsessään tuo aina ns. henkistä sekä fyysistä puhdistusta, joka pistää aika herkille. Sitten kun vielä samassa jamassa olevia tyyppejä löytyy useampi sata samassa lähiössä, voitte vaan kuvitella mitkä energiat hoodeilla pyörii. Voin rehellisesti sanoa vihanneeni ihmisiä useamman kerran joulukuussa ja ajatellen mitä helvetin idiootteja nämäkin ”länkkärijoogit” oikein on, urpoja tosiaan. Ajatellen itse olevani parempi ihminen, kun olenhan paljon avarakatseisempi maailmaa nähtyäni. Mutta siis tietysti jälkeenpäin ymmärtäessäni muiden tuomitsemisen kertovan lähinnä enemmän itsestäni kuin kenestäkään muusta. Toisena kuukautena tuntui, että kasvoin ihmisenä valovuosia. Ymmärsin myös, että herkkä ihminen kuin muiden energioille olen, niin ehkäpä ei kannata pistää päätä sinne muurahaispesään. Aloin meditoimaan enemmän, viettämään aikaa yksinäni ja sitten juurikin oikeat ihmiset tupsahteli päiviini. Kiitos jokaiselle, toivon näkeväni teidät ensi talvena myös.

Päivät Mysoressa olivat yksinkertaisia ja laiskanpuoleisia. Päivän kohokohta oli harjoitus sekä syöminen. Intialainen ruoka kun on tajuttoman hyvää ja monipuolista myös kasvissyöjän makunystyröissä. Joogan lisäksi kävin muutamat kurssit Mumukshassa, missä tapasin taas uuden opettajan. Tai kaikkihan tässä elämässä on opettajia, jos niin haluaa katsoa. Mutta siis Kumar, Oshon oppilas. Jo ensi fiilis tämän huikean miehen seurassa kertoi mulle, että tällä miehellä on paljon annettavaa, ja monille. Kumarin suora, inan röyhkeä, mutta lohduttava tyyli vetosi muhun. Kumarin kurssilla pyrittiin mielen raameista, odotuksista eroon. Sain tärkeitä oivalluksia ja oppeja, ja ymmärsin yhdistettynä Sharathin oppiin, miten iso egoni onkaan ollut, vaikka toisin olen ajatellut. Kurssilla mentiin epämukavuusalueelle; ryhmässä jaettiin henk.kohtaisia kokemuksia, mutta miten upeaa oli havahtua ja nähdä jokaisessa ihmisessä itsensä. Samojen kysymysten äärellä, monta monta erilaista kasvoa, tarinaa, kulttuuria ja sielua. Ja Kumar siinä vieressä ravistamassa meidät tähän hetkeen.

Jään innolla odottamaan ensi talvea, ja kiitos-mantrani ohella esitä pienen pyynnön päästä uudelleen. OM

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Himalajan hypnoosi

IMG_4970

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

OM MANI PADME HUM

IMG_5004

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi